Miten voi tavallinen arki olla joskus niin pirun raskasta? Henkiset varat alkavat loppumaan kun kaikki asiat sattuvat kulminoitumaan yhteen tiettyyn ajalliseen infernopisteeseen. Siinä, missä normaalit ihmiset voivat usein tukeutua huonossa tilanteessa muihin vahvoihin tukijalkoihin ympärillään, tuntuu että tällä hetkellä lähes jokainen suunta johon kurotan jättää käteeni vain tuhkaa ja muruja. Don't get me wrong, varmasti omat ongelmani kalpenevat todella suuren ihmismassan ongelmien rinnalla, mutta kyse on omasta henkisestä jaksamisesta, ihan sama miten vahvoja muut sitten ovatkaan omien juttujensa kanssa.
Olen viimeaikoina huomannut tavallista enemmän hakeutuvani muihin maailmoihin ja toisiin todellisuuksiin. Olen aina ollut helposti koukkuuntuva ihminen, joka voi upottaa pitkiä aikoja peleihin, elokuviin tai sarjoihin, mutta koen että olen jopa omalla tasollani olevan erityisen suuren osan valveillaoloajastani jonkinlaisessa todellisuuspaossa. En halua kohdata tätä kylmää todellisuutta, joten on helpompaa keskittyä pieniin ja merkityksettömiin asioihin, ja loppuaika pitää itsensä kiireisenä juurikin vaikka interaktiivisten pelien avulla.
Jos viimevuotta olisi voinut oman lähipiirini parissa kutsua onnenvuodeksi häiden, lasten, elämässä edistymisen, sairauden voittamisten ja muiden vaikuttimien ansiosta, tämä vuosi on kasvavissa määrin täysi vastakohta edelliselle. Niitä, joiden elämässä asiat ovat tavalla tai toisella huonosti on suurempi osa kuin niitä, joilla asiat ovat hyvin. Suututuksen ja murheen aiheita tuppaa joka tuutista sisään, ja positiivisia uutisia mahdottoman nihkeästi. Sairautta, rappeutuvia parisuhteita, kuoleman kohtaamista, ylimääräisiä kynnyksiä, voimattomuutta.
Kun ympärillä kaikilla on huono olla, on vaikea itsekään nauttia olostaan. Vaikka kuinka pitäisi jaksaa kannustaa, ymmärtää ja tukea, joskus se omakin hymy hyytyy ja on pakko saada tauko kaikesta negatiivisesta ympäröivästä maailmasta. Kaipa tämä kaikki on jonkinlaista suurta murroskohtaa, jonka jälkeen alkaa uusi mystinen aikakausi täysin eri lähtökohdista, mutta tämän vanhan kauden hidas mureneminen ottaa koville. Sydäntä vihloo katsoa vierestä omaan tärkeään ihmiseen kohdistuvaa pahaa oloa ja vääryyttä.
Tämä teksti on varmasti hyvin seikkaperäinen ja hälyyttävä omalla tavallaan, mutta korostan että ei huolta, mulla on kaikki ihan hyvin. Oma parisuhteeni on hyvällä mallilla, en ole henkilökohtaisesti suurissa ongelmissa tai muuta, tämänhetkisen pahan oloni aiheuttaa ulkopuoliset paineet ja minuun itseeni liittymättömät tekijät. Pystyn edelleen nauramaan, käymään luennoilla ja olemaan oma itseni, mutta tunnen että juuri tällä hetkellä niskassani on tumma peitto, jonka kanssa joudun hetken elämään. Teksti on muutenkin ehkä enemmän itselleni suunnattu tapa käsitellä kaikkea ympärilläni olevaa mullistusta suorien kertomusten sijaan, suurin osa tästä tekstistä on rivien välissä omassa päässäni. Palaan ensikerralla mahdollisesti positiivisemmissa merkeissä, sillä vaikka tämä riipustus (voiko tietokoneella kirjoitettua blogitekstiä kuvata sanalla riipustus?) saa kaiken näyttämään synkältä, tapahtuu niitä hyviäkin asioita. Ne vain näkvät epäselvemmin tumman verhon takaa.
perjantai 23. lokakuuta 2015
sunnuntai 27. syyskuuta 2015
Sankaritarinoita
Aion tehdä suurta kansallista historiaa tänään ja normaalin suomalaisen vähättelyn ja vaatimattomuuden sijaan tarkoituksenani on kertoa, miten helvetin ylpeä olen itsestäni.
Taustaa tälle kummalliselle tarinoinnille: olen aivan äärimmäisen patalaiska sohvaperuna, enkä ole oikeastaan koskaan pitänyt liikunnasta. En saa sitä paljon puhuttua endorfiiniryöppyä kunnon rääkin jälkeen, ja mielestäni on iljettävää tuntea valuvia hikipisaroita ihollani. Istun suurimman osan päivästäni tietokoneella ja viikon urheilusuoritukseni ovat kouluun tai jääkaapille käveleminen. Olen toki joskus sitä sun tätä urheilua harrastanutkin, mutta edellisestä järjestelmällisestä seuratoiminnastakin alkaa olla enemmän vuosia kuin siitä kun harmittelin sitä, että entä jos en jostain syystä pääsekkään lukioon. Olen myös jokseenkin ärsyyntynyt tällä hetkellä vallitsevasta fitness-buumista ja aivan joka hiton tuutista valuvista treenikengistä, pumppitarinoista ja kehonrakennusruokavalioista. Fuck that.
Edelliseen suoraan liittymättä kuitenkin tässä lähiviikkoina mieleniperukoille on hiipinyt ajatus itsensä haastamisesta ja oman mielenkiinnon tukahduttamisesta. Yliopistolle kävellessäni kuljen joka päivä simppelin urheilukentän ohi, jonne on matkaa suunnilleen saman verran kun sohvalta vessaan ja takaisin 5 kertaa. Iloiset fitnessbuumilaiset siellä vetävät muutamissa ulkolaitteissa hikitreeniä ja ottavat joogahoususelfieitä. Kuinka kaukana siitä maailmasta mahdan itse olla? Jos päättäisin ylittää itseni, minkä verran mun kunto kestäisi? Ja siis myönnän, usein myös omat kielteiset asenteeni estävät minua tekemästä mitään, mutta päätöksen tehtyäni saan itseni kannustettua mitä kummallisimpiin asioihin tahdonvoimalla.
Ongelma: kenttä on jatkuvasti täynnä terveitä elämäntapoja tihkuvia body-fit-balance-lates-combat typyjä ja uroja, ja itse pelkään totaalista nöyryytystä. Itseasiassa juuri tämä odotettavissa oleva nöyryytys oli eräs asia, joka vahvisti päätöstäni itseni haastamisesta: jos olisin tarpeeksi huono, ehkä tuntisin niin suurta häpeää, että kokisin velvollisuudekseni korjata huonoa kuntoani ja pistää itseäni parempaan ruotuun. Ujous kuitenkin tuli vastaan siitä, etten halunnut tunkea kentälle kiireiseen aikaan muiden arvioivien silmien arvioitavaksi. Kuitenkin eilen illalla iski sellainen olo, että kai näin auringon laskiessa lauantai illalla kenttä olisi aika tyhjä? Timmi-mimmit ovat valmistautumassa bileisiin? Hetken mielijohteesta vedin ulkoiluun riittävän sopivat retkut päälleni (no juu ei todellakaan ole mitään hienoja varusteita mulla, turha kuvitelma) ja sain vielä miekkosen lupautumaan mukaan ja vannomaan, ettei tämä kommentoisi edessä odottavaa henkilökohtaista pohjanoteeraustani tai oikeastaan edes katsoisi minuun päin kun pympytän kentällä.
Niin tyhmää kun se olikin, koko homma alkoi kauheasti jännittää, ja olin varma että olen tuhoon tuomittu, koska unohdin ottaa nenäliinat mukaan pikku retkellemme. Kentälle ehdittyämme (noin 2 minuuttia myöhemmin) itsetuntoni meinasi murskautua ja meinasin kääntyä kotiin, kun neonkirkkaisiin treenivaatteisiin sonnustautunut elämäntapatietoinen nuori tyttönen oli edelleen paikan päällä häiriköimässä olemassaolollaan. Kävelimme miekkosen kanssa kenttää hetken ympäri ja koitin kerätä oman itsetuntoni palasia pimenevältä radalta. Kun tänne asti on tultu niin ihan hyvin voin juosta sen 100 metriä johon kykenen, luovuttaa ja lähteä kotiin. Ehkä neon-sports ei tunnista minua myöhemmin, ja mies pitää lupauksensa hiljaa olemisesta.
Joten miehen karattua laitteille päätin repäistä. Kävelin kohti kentän laidalla olevaa pinkkiä viivaa, ja lähdin juoksemaan. Varmaankin "juoksemaan" olisi oikeampi termi, sillä en ollut nopea, tekniikaltani korrekti tai muutenkaan kauhean varteenotettava liikkuja, mutta omalla mittapuullani JUOKSIN. Muistelin kaikkia yläasteen ja lukion liikuntatunteja, jolloin kaikki nuoret oli nöyryyttävästi laitettu juoksemaan milloin minnekin, ja miten kuulostin aina kidutettavalta aasilta viimeistään kaksi minuuttia aloittamisen jälkeen, ja sisälläni kumpusivat vanhat vihan tunteet yleisiä liikuntatunteja kohtaan, jotka toimivat lähinnä pakollisina nöyryytyksinä kerran viikossa. Huomaamattani olin jo tulossa takaisin pinkille viivalleni, josta hurjasteluni olin aloittanut. MITÄ? 400 metriä takana ja en ole kuollut!?
Lopulta pysähdyin juostuani (ks. edellä) 3600m! Siis aivan uskomatonta, että jaksoin oikeasti juosta sen typerän punaisen kentän ympäri yhdeksän kertaa! :'o Miten kummallista oli, kun täysin omien odotusteni vastaisesti jaksoin lähteä toiselle kierrokselle. Ja sitä seuraavalle ja vielä vaan loputtomiin! Välillä saattoi alkaa lihakset kiristymään kyljistä tai vatsasta, mutta puristus helpotti varsin nopeasti, ja pikkuhiljaa järkyttyneenä kiertävä vereni alkoi selkeästi lämmittää jalkoja ja sormia kylmässä syysillassa. Kahden kilometrin jälkeen olin jo niin kummastunut yllättävästä onnistumisestani, että huomasin haastavani itseäni yhä uudestaan jokaisen kierroksen aikana: "jos tähän asti on tultu, niin kyllä mä jaksan vielä kahteen ja puoleen!", "enää pari sataa puoli kierrosta niin tulisi kolme täyteen!" jne. Väsymys alkoi jo painaa lihaksia ja mieltä, kun päätin, että tämä saa jäädä viimeiseksi kierroksekseni. Olisin ehkä pystynyt vielä parempaan, mutta oma sisältäpursuava ylpeyteni oli jo saavuttanut riittävän korkean pisteen, ja koin että 3,6km on enemmän kuin uskomattoman hyvin itselleni ja saa riittää. Joten pysähdyin.
Pysähtyminen oli pahin. Juostessa en tuntenut lihasten väsymystä tai sydämenlyöntejä kovin merkittävästi, mutta yllättävä pysähtyminen toi realiteetit rykäisystäni. Hetken veri hakkasi niin hurjasti suonissani että pelkäsin otsaverenvuotoa, ja jalat olivat hyytelönä. Kuitenkin tämä fyysinen piikki meni nopeasti ohi, ja palasimme kummastuneina kotiin. Venyyttelyn, pitkän suihkun ja yöunien jälkeen reisilihakset ovat hieman hellänä, mutta eivät lainkaan niin pahat kuin olisin voinut olettaa.
Ylitin itseni. Päättäväisyydellä ylsin tuloksiin joille olisin etukäteen nauranut kuin huonolle vitsille. Ehkä ensimmäistä kertaa koin sen valtavan onnistumisen tunteen mistä ihmiset aina liikunnassa jauhavat, mutta lähinnä siksi, että olin itsestäni vaan niin helvetin ylpeä ja yllättynyt. Wau, uskomatonta. Ja kyllä, tämä kaikki kuulostaa varmaan näin kirjoitettuna aivan naurettavalta, ja näin nolaan itseni jälleen ("onko tuossa muka jotain ylpeiltävää, aivan surkea suoritus josta kannattaisi olla vaan hiljaa.."), mutta tärkeintä on se, miten pärjään omaan tasooni nähden! Ja ilmeisesti en ole ollenkaan samalla tasolla itseni kanssa. En usko että tämä kokemus saa minua liittymään circuitpimujen joukkoon, mutta ehkä ensikerralla en koe yhtä suurta häpeäntunnetta astuessani radalle. Mä pystyn vaikka mihin jos vaan niin päätän, ja pahin este onnistumiselle on oman pään sisällä.
tldr; laiskin ihminen koskaan sai juostua 3,6km ja on siitä iloinen
Taustaa tälle kummalliselle tarinoinnille: olen aivan äärimmäisen patalaiska sohvaperuna, enkä ole oikeastaan koskaan pitänyt liikunnasta. En saa sitä paljon puhuttua endorfiiniryöppyä kunnon rääkin jälkeen, ja mielestäni on iljettävää tuntea valuvia hikipisaroita ihollani. Istun suurimman osan päivästäni tietokoneella ja viikon urheilusuoritukseni ovat kouluun tai jääkaapille käveleminen. Olen toki joskus sitä sun tätä urheilua harrastanutkin, mutta edellisestä järjestelmällisestä seuratoiminnastakin alkaa olla enemmän vuosia kuin siitä kun harmittelin sitä, että entä jos en jostain syystä pääsekkään lukioon. Olen myös jokseenkin ärsyyntynyt tällä hetkellä vallitsevasta fitness-buumista ja aivan joka hiton tuutista valuvista treenikengistä, pumppitarinoista ja kehonrakennusruokavalioista. Fuck that.
Edelliseen suoraan liittymättä kuitenkin tässä lähiviikkoina mieleniperukoille on hiipinyt ajatus itsensä haastamisesta ja oman mielenkiinnon tukahduttamisesta. Yliopistolle kävellessäni kuljen joka päivä simppelin urheilukentän ohi, jonne on matkaa suunnilleen saman verran kun sohvalta vessaan ja takaisin 5 kertaa. Iloiset fitnessbuumilaiset siellä vetävät muutamissa ulkolaitteissa hikitreeniä ja ottavat joogahoususelfieitä. Kuinka kaukana siitä maailmasta mahdan itse olla? Jos päättäisin ylittää itseni, minkä verran mun kunto kestäisi? Ja siis myönnän, usein myös omat kielteiset asenteeni estävät minua tekemästä mitään, mutta päätöksen tehtyäni saan itseni kannustettua mitä kummallisimpiin asioihin tahdonvoimalla.
Ongelma: kenttä on jatkuvasti täynnä terveitä elämäntapoja tihkuvia body-fit-balance-lates-combat typyjä ja uroja, ja itse pelkään totaalista nöyryytystä. Itseasiassa juuri tämä odotettavissa oleva nöyryytys oli eräs asia, joka vahvisti päätöstäni itseni haastamisesta: jos olisin tarpeeksi huono, ehkä tuntisin niin suurta häpeää, että kokisin velvollisuudekseni korjata huonoa kuntoani ja pistää itseäni parempaan ruotuun. Ujous kuitenkin tuli vastaan siitä, etten halunnut tunkea kentälle kiireiseen aikaan muiden arvioivien silmien arvioitavaksi. Kuitenkin eilen illalla iski sellainen olo, että kai näin auringon laskiessa lauantai illalla kenttä olisi aika tyhjä? Timmi-mimmit ovat valmistautumassa bileisiin? Hetken mielijohteesta vedin ulkoiluun riittävän sopivat retkut päälleni (no juu ei todellakaan ole mitään hienoja varusteita mulla, turha kuvitelma) ja sain vielä miekkosen lupautumaan mukaan ja vannomaan, ettei tämä kommentoisi edessä odottavaa henkilökohtaista pohjanoteeraustani tai oikeastaan edes katsoisi minuun päin kun pympytän kentällä.
Niin tyhmää kun se olikin, koko homma alkoi kauheasti jännittää, ja olin varma että olen tuhoon tuomittu, koska unohdin ottaa nenäliinat mukaan pikku retkellemme. Kentälle ehdittyämme (noin 2 minuuttia myöhemmin) itsetuntoni meinasi murskautua ja meinasin kääntyä kotiin, kun neonkirkkaisiin treenivaatteisiin sonnustautunut elämäntapatietoinen nuori tyttönen oli edelleen paikan päällä häiriköimässä olemassaolollaan. Kävelimme miekkosen kanssa kenttää hetken ympäri ja koitin kerätä oman itsetuntoni palasia pimenevältä radalta. Kun tänne asti on tultu niin ihan hyvin voin juosta sen 100 metriä johon kykenen, luovuttaa ja lähteä kotiin. Ehkä neon-sports ei tunnista minua myöhemmin, ja mies pitää lupauksensa hiljaa olemisesta.
Joten miehen karattua laitteille päätin repäistä. Kävelin kohti kentän laidalla olevaa pinkkiä viivaa, ja lähdin juoksemaan. Varmaankin "juoksemaan" olisi oikeampi termi, sillä en ollut nopea, tekniikaltani korrekti tai muutenkaan kauhean varteenotettava liikkuja, mutta omalla mittapuullani JUOKSIN. Muistelin kaikkia yläasteen ja lukion liikuntatunteja, jolloin kaikki nuoret oli nöyryyttävästi laitettu juoksemaan milloin minnekin, ja miten kuulostin aina kidutettavalta aasilta viimeistään kaksi minuuttia aloittamisen jälkeen, ja sisälläni kumpusivat vanhat vihan tunteet yleisiä liikuntatunteja kohtaan, jotka toimivat lähinnä pakollisina nöyryytyksinä kerran viikossa. Huomaamattani olin jo tulossa takaisin pinkille viivalleni, josta hurjasteluni olin aloittanut. MITÄ? 400 metriä takana ja en ole kuollut!?
Lopulta pysähdyin juostuani (ks. edellä) 3600m! Siis aivan uskomatonta, että jaksoin oikeasti juosta sen typerän punaisen kentän ympäri yhdeksän kertaa! :'o Miten kummallista oli, kun täysin omien odotusteni vastaisesti jaksoin lähteä toiselle kierrokselle. Ja sitä seuraavalle ja vielä vaan loputtomiin! Välillä saattoi alkaa lihakset kiristymään kyljistä tai vatsasta, mutta puristus helpotti varsin nopeasti, ja pikkuhiljaa järkyttyneenä kiertävä vereni alkoi selkeästi lämmittää jalkoja ja sormia kylmässä syysillassa. Kahden kilometrin jälkeen olin jo niin kummastunut yllättävästä onnistumisestani, että huomasin haastavani itseäni yhä uudestaan jokaisen kierroksen aikana: "jos tähän asti on tultu, niin kyllä mä jaksan vielä kahteen ja puoleen!", "enää pari sataa puoli kierrosta niin tulisi kolme täyteen!" jne. Väsymys alkoi jo painaa lihaksia ja mieltä, kun päätin, että tämä saa jäädä viimeiseksi kierroksekseni. Olisin ehkä pystynyt vielä parempaan, mutta oma sisältäpursuava ylpeyteni oli jo saavuttanut riittävän korkean pisteen, ja koin että 3,6km on enemmän kuin uskomattoman hyvin itselleni ja saa riittää. Joten pysähdyin.
Pysähtyminen oli pahin. Juostessa en tuntenut lihasten väsymystä tai sydämenlyöntejä kovin merkittävästi, mutta yllättävä pysähtyminen toi realiteetit rykäisystäni. Hetken veri hakkasi niin hurjasti suonissani että pelkäsin otsaverenvuotoa, ja jalat olivat hyytelönä. Kuitenkin tämä fyysinen piikki meni nopeasti ohi, ja palasimme kummastuneina kotiin. Venyyttelyn, pitkän suihkun ja yöunien jälkeen reisilihakset ovat hieman hellänä, mutta eivät lainkaan niin pahat kuin olisin voinut olettaa.
Ylitin itseni. Päättäväisyydellä ylsin tuloksiin joille olisin etukäteen nauranut kuin huonolle vitsille. Ehkä ensimmäistä kertaa koin sen valtavan onnistumisen tunteen mistä ihmiset aina liikunnassa jauhavat, mutta lähinnä siksi, että olin itsestäni vaan niin helvetin ylpeä ja yllättynyt. Wau, uskomatonta. Ja kyllä, tämä kaikki kuulostaa varmaan näin kirjoitettuna aivan naurettavalta, ja näin nolaan itseni jälleen ("onko tuossa muka jotain ylpeiltävää, aivan surkea suoritus josta kannattaisi olla vaan hiljaa.."), mutta tärkeintä on se, miten pärjään omaan tasooni nähden! Ja ilmeisesti en ole ollenkaan samalla tasolla itseni kanssa. En usko että tämä kokemus saa minua liittymään circuitpimujen joukkoon, mutta ehkä ensikerralla en koe yhtä suurta häpeäntunnetta astuessani radalle. Mä pystyn vaikka mihin jos vaan niin päätän, ja pahin este onnistumiselle on oman pään sisällä.
tldr; laiskin ihminen koskaan sai juostua 3,6km ja on siitä iloinen
keskiviikko 23. syyskuuta 2015
Tapahtumien kuvittama syyshorros
Heipä hei!
Kirjoittamistahti ei ole parantuakseen. Kirjallisen tekstin tuottamisen motivaationi on tällä hetkellä jotenkin hukassa, kivojen valokuvien ottaminen ja niiden koneelle siirtäminen puhelimellani on ärsyttävän vaikeaa, ja jotenkin pääni sisällä bloggaamismoodi on pois päältä: vaikka paljon tapahtuu jatkuvasti ympärilläni, en jotenkin osaa pilkkoa sitä erillisiksi pieniksi asioiksi joista voisin kirjoitella tänne. Ehkä tämä on vaikeaa myös siksi, etten ole rajannut blogia mihinkään tiettyyn aiheeseen, vaan kirjoitan kaikesta mikä hetkessä hyvältä tuntuu. Siinä on kaksi vaikeaa kääntöpuolta samalle asialle. Lisäksi perheessäni on kamppailtu vakavien sairauksien parissa, jolloin mielenperukoille on pesiytynyt jatkuva tykyttävä musta epävarmuuden pilvi. Onneksi asiat näyttävät taas toistaiseksi paremmilta, ja toivottavasti henkiseltä vuoristoradalta voisi välttyä myös tulevaisuudessa.
Lukuvuosi on lähtenyt lennokkaasti liikkeelle. Intensiivisen tuutorointi jakson jälkeen oli hetki aikaa vetää keuhkot täyteen ilmaa ennen kuin sukeltaa seuraavaan suoritusputkeen. Kaikki kurssit pärähtivät yhtä aikaa käyntiin, ja hiljaiselon jälkeen kalenteri tuntuu olevan ihan buukattu. En muista että missään vaiheessa ensimmäistä opintovuottani olisin käynyt yliopistolla päivittäin luennoilla ja muissa työryhmissä! Vaikka tämä on osittain raskasta, se on myös virkistävää. Tällä hetkellä meneillään on kasvatustieteen aineopintoja ja minulle uutena asiana sosiaalitieteiden kursseja, joista toivottavasti saan rakennettua itselleni sivuaineen. Odotan innolla ja jännityksellä, sillä tänään alkaa kasvatustieteeseen liittyvä orientoiva seminaari! Tuntuu siltä että olisi oikeasti jo paremmin sisällä yliopistomaailmassa kun on seminaareja ja kaikkea!
Haluaisin vielä palata asiassa taaksepäin, ja korostaa miten hienoa on ollut kun on saanut toimia tuutorina uusille opiskelijoille. Aina ei tunne itseään hyväksi auttajaksi tai esimerkiksi, mutta on erittäin voimaannuttavaa, kun pääsee konkreettisesti neuvomaan ja kädestä pitäen näyttämään miten asioita pitäisi tehdä ja miten helpottaa omaa elämäänsä. Lisäksi olen lyhyessäkin ajassa saanut varsin ihania uusia kontakteja, ja tunnen valtavaa sisältä uhkuvaa lämpöä, kun kampusalueella kävellessä vastaan tulee jatkuvasti uusia (ja vanhoja) tuttuja, jotka iloisesti tervehtivät ja jäävät vaihtamaan muutaman sanan kanssani. Tuntee oikeasti kuuluvansa tähän (tiede)yhteisöön ja olevansa tervetullut. Kampusalueelle ja luennoille lähteminen ei tunnu yhtä suurelta kynnykseltä nyt, kun oletettavasti siellä vastassa on paljon hyvää mieltä ja ystävällisiä kasvoja.
Opiskelujen ohella olen tainnut lähiaikoina elää paljon säästöliekillä. Kotona ollessa aika menee lähinnä akkujen lataamiseen ihanalla tekemättömyydellä (tai ehkä kuitenkin tekemällä tavallaan toissijaisia asioita). Lähiviikkoihin on kyllä sisältynyt kahdet sitsit, ystävien kanssa treffaamista, molempien kolon asukkaiden vanhempien kanssa hyvän ruoan nauttimista ja rauhoittava kävelylenkki ihanan naapurin kanssa. Kaiken tämän ohella imen itseeni huumaavan tuudittavaa syksyn melankolisuutta ja kauneutta ympäriltäni, tuntuu että se itsessään oikeuttaa henkisesti jatkuvan hitaan olemistyylini. Olen kai vaipumassa aktiiviseen syyshorrokseen, eikä aikomuksenani oli tätä estää.
Kirjoittamistahti ei ole parantuakseen. Kirjallisen tekstin tuottamisen motivaationi on tällä hetkellä jotenkin hukassa, kivojen valokuvien ottaminen ja niiden koneelle siirtäminen puhelimellani on ärsyttävän vaikeaa, ja jotenkin pääni sisällä bloggaamismoodi on pois päältä: vaikka paljon tapahtuu jatkuvasti ympärilläni, en jotenkin osaa pilkkoa sitä erillisiksi pieniksi asioiksi joista voisin kirjoitella tänne. Ehkä tämä on vaikeaa myös siksi, etten ole rajannut blogia mihinkään tiettyyn aiheeseen, vaan kirjoitan kaikesta mikä hetkessä hyvältä tuntuu. Siinä on kaksi vaikeaa kääntöpuolta samalle asialle. Lisäksi perheessäni on kamppailtu vakavien sairauksien parissa, jolloin mielenperukoille on pesiytynyt jatkuva tykyttävä musta epävarmuuden pilvi. Onneksi asiat näyttävät taas toistaiseksi paremmilta, ja toivottavasti henkiseltä vuoristoradalta voisi välttyä myös tulevaisuudessa.
Lukuvuosi on lähtenyt lennokkaasti liikkeelle. Intensiivisen tuutorointi jakson jälkeen oli hetki aikaa vetää keuhkot täyteen ilmaa ennen kuin sukeltaa seuraavaan suoritusputkeen. Kaikki kurssit pärähtivät yhtä aikaa käyntiin, ja hiljaiselon jälkeen kalenteri tuntuu olevan ihan buukattu. En muista että missään vaiheessa ensimmäistä opintovuottani olisin käynyt yliopistolla päivittäin luennoilla ja muissa työryhmissä! Vaikka tämä on osittain raskasta, se on myös virkistävää. Tällä hetkellä meneillään on kasvatustieteen aineopintoja ja minulle uutena asiana sosiaalitieteiden kursseja, joista toivottavasti saan rakennettua itselleni sivuaineen. Odotan innolla ja jännityksellä, sillä tänään alkaa kasvatustieteeseen liittyvä orientoiva seminaari! Tuntuu siltä että olisi oikeasti jo paremmin sisällä yliopistomaailmassa kun on seminaareja ja kaikkea!
Haluaisin vielä palata asiassa taaksepäin, ja korostaa miten hienoa on ollut kun on saanut toimia tuutorina uusille opiskelijoille. Aina ei tunne itseään hyväksi auttajaksi tai esimerkiksi, mutta on erittäin voimaannuttavaa, kun pääsee konkreettisesti neuvomaan ja kädestä pitäen näyttämään miten asioita pitäisi tehdä ja miten helpottaa omaa elämäänsä. Lisäksi olen lyhyessäkin ajassa saanut varsin ihania uusia kontakteja, ja tunnen valtavaa sisältä uhkuvaa lämpöä, kun kampusalueella kävellessä vastaan tulee jatkuvasti uusia (ja vanhoja) tuttuja, jotka iloisesti tervehtivät ja jäävät vaihtamaan muutaman sanan kanssani. Tuntee oikeasti kuuluvansa tähän (tiede)yhteisöön ja olevansa tervetullut. Kampusalueelle ja luennoille lähteminen ei tunnu yhtä suurelta kynnykseltä nyt, kun oletettavasti siellä vastassa on paljon hyvää mieltä ja ystävällisiä kasvoja.
Opiskelujen ohella olen tainnut lähiaikoina elää paljon säästöliekillä. Kotona ollessa aika menee lähinnä akkujen lataamiseen ihanalla tekemättömyydellä (tai ehkä kuitenkin tekemällä tavallaan toissijaisia asioita). Lähiviikkoihin on kyllä sisältynyt kahdet sitsit, ystävien kanssa treffaamista, molempien kolon asukkaiden vanhempien kanssa hyvän ruoan nauttimista ja rauhoittava kävelylenkki ihanan naapurin kanssa. Kaiken tämän ohella imen itseeni huumaavan tuudittavaa syksyn melankolisuutta ja kauneutta ympäriltäni, tuntuu että se itsessään oikeuttaa henkisesti jatkuvan hitaan olemistyylini. Olen kai vaipumassa aktiiviseen syyshorrokseen, eikä aikomuksenani oli tätä estää.
keskiviikko 2. syyskuuta 2015
Onko mulla edelleen blogi?
 | ||
| Äidin kanssa Kosilla oli rentouttavaa ja mukavaa. Gyros + mythos <3 |
 |
| Toinen määränpää oli kaunis Sisilia, Italialle kuuluva upea saari |
 |
| Seura oli erittäin miellyttävää |
 |
| Eräs ehkä huikein osuus oli Etna-tulivuoren valloittaminen, WAU |
 |
| Heti kotiinpaluuta seuraavalla viikolla antauduin täysillä uusien fuksien tuutorointiin, on ollut todella upeeta! |
 |
| Osallistuin hyvän ystäväni kanssa myös Zombiewalk Turku tapahtumaan |
torstai 16. heinäkuuta 2015
Nokka kohti aurinkoa
 |
| Suklaamaistiaiset! <3 |
 |
| Tämä tietää muutosta arkeen |
keskiviikko 8. heinäkuuta 2015
Tenttikirjoja helteessä ja ukkosella
Kirjoitustahti ei parane. Kaikkea kivaa ja muuten vaan asiapainotteista kirjoittamista olisi toki siellä sun täällä, mutta jotenkin tällä hetkellä sormet ei syyhyä siihen. Voi olla että tämäkin muuttuu?
Ah miten käsittämättömän hienoa oli, kun kovan helleaallon iskiessä muutaman askeleen päässä oli oma takapiha?! Siellä tuli vietettyä pitkiä iltapäiviä. Ja ei, ei pelkästään aurinkoa ottamassa (vaikka vähän biksuja pitikin testailla), vaan kannoin tenttikirjat mukanani pihalle ja yhdistin hyödyn ja huvin! Viltti maahan, aurinkorasvat niskaan ja sosiaalityön teorian pariin. Olen itsekin jopa yllättynyt miten paljon sainkaan luettua pihalla lököämisen ohella! Kuva on viltiltäni suoraan taivaalle suunnattu, ihana näköala <3
Keskiaikaiset markkinat ovat Turussa joka vuosi järjestettävä tapahtuma, jonne kinuan päästä kuin pieni kakara. Siellä on kivaa, mutta jotenkin aina tuntuu ettei siellä ole tarpeeksi aikaa ja rahaa. Höh. Aivan ihana tunnelma siitäkin huolimatta kerta toisensa jälkeen, luo kaikkia mahtavia fiiliksiä jotka jäävät kytemään mielenperukoille pitkäksi aikaa. Tällä kertaa mukaan tarttui purkillinen irtosuitsukkeita ja vähän nekkuja. Ja onnellisen iloinen päivä, kun tämä pariskunta lähti ensimmäistä kertaa patikoimaan uudesta kodista kaupungille yhdessä. Ihailimme kotimatkalla myös kaunista jokirantaa ja mietimme miten upeaa on jälleen kerran että tämä paikka on meidän kotikaupunkimme kaikkine pienine juttuineen.
Tällä hetkellä tasapainottelen kaikkien asioiden kanssa: on liian paljon asioita jotka tahtoisin ja jotka pitäisi tehdä, mutta päivissäni vain rajallinen määrä tunteja. Haluaisin katsoa hyviä sarjoja ja elokuvia, pelata pelejä, lukea kirjoja (tätä koskee sekä haluaisin ETTÄ tahtoisin osasto), asunnossa olisi edelleen paljon tekemistä, syksykin tulee nopeammin kuin arvaankaan! Tuloillaan on kaikkea toivottavasti upean hienoa, ja onkin vaikeaa toisaalta sinkoilla innosta ympäriinsä ja koittaa pysyä paikoillaan hoitamassa asioitaan.
Tällä hetkellä olen aivan onnessani, sillä olen koko päivän ollut kuulevinani pientä jyrinää, mutta kun olen oikein keskittynyt kuuntelemaan, on tullut hiljaista. Nyt, monta tuntia myöhemmin, alkoi kesän ensimmäinen ukkonen <3 Niin vinkeää! Tätä olen odottanut hölmön malttamattomana! Jee!! Jos olisi vielä inan lämpimämpää, menisin ulos tanssimaan sateeseen! Ukkonen puhdistaa ilman, ja samalla tukahtuneen mielen, eikä upea luonnon valoshow ole lainkaan huono sivuvaikutus!
 |
| Helle tuli käymään |
 |
| Markkinoilla meitä vastassa oli musiikki! |
 |
| Tällä kertaa vältyttiin jalkapuulta |
 |
| Murkinaa! |
 |
| Olen lapsellisen onnellinen kun markkinoilla on aina myös mukana eläimiä! |
Tällä hetkellä olen aivan onnessani, sillä olen koko päivän ollut kuulevinani pientä jyrinää, mutta kun olen oikein keskittynyt kuuntelemaan, on tullut hiljaista. Nyt, monta tuntia myöhemmin, alkoi kesän ensimmäinen ukkonen <3 Niin vinkeää! Tätä olen odottanut hölmön malttamattomana! Jee!! Jos olisi vielä inan lämpimämpää, menisin ulos tanssimaan sateeseen! Ukkonen puhdistaa ilman, ja samalla tukahtuneen mielen, eikä upea luonnon valoshow ole lainkaan huono sivuvaikutus!
 |
| Yritä nyt keskittyä tenttilukemiseen, kun taloudessa on kissa <3 |
perjantai 26. kesäkuuta 2015
Sade ei tätä sokerihiirtä sulata!
Ihan pää menee pyörälle kun niin monenlaista tapahtuu ympärillä jatkuvasti! Kakkuja on leivottu jo useampaa laatua ja vieraita kestitetty vaikka ja kuinka! Uuteen asuntoon ovat tulleet niin molempien vanhemmat kuin myös minun isovanhempani ja heidän lisäkseen pitkä liuta ihania kavereita! Torstaina minulle pyörähti taas mittariin yksi vuosi lisää, ja jollain oudolla tavalla olen tyytyväinen numeroon 24. Se kuulostaa kauhistuttavalta mutta sopivalta. Ei enää ihan ipana, ei liian vanha altistumaan kaikille arjen tylsille rutiineille! Toivottavasti edessä on tähänmennessä paras ikävuoteni >:) Ehkä ihanin lahjani oli saada voittamattoman rakas ja vanha ystäväni meille pidemmälle vierailulle <3 Valtavasti olin jo suunnitellut useita viikkoja etukäteen mitä kaikkea mahtavaa voisimme tehdä ja minne mennä, mutta aivan jatkuva sade (ja yleinen laiskuus) sai nähä kaikki romutettua, ja toiminnantäytteisen kulttuuri/jännitysviikonlopun sijaan aika kului löhötessä, syödessä ja itsensä kipeäksi nauraessa (ei siis lainkaan paskempi vaihtoehto!). Jälkikäteen ajatellen olin jopa jokseenkin tyytyväinen, ettei tullut lähdettyä jokasuuntaan vipeltämään, sillä rauhallinen ja ajaton yhdessäolo tuntuu olevan se, mihin nykyään ei muka ole aikaa: aina pitää olla jotain suuria juhlia tai muita merkittäviä tapahtumia, että voi viettää aikaa yhdessä ystävien kanssa. Naurettavaa!
Juhannusta vietettiin syntymäpäivän/tupareiden/oleskelun hengessä, jolloin pienen pieni asuntomme täyttyi läheisistä ihmisistä pursuamiseen asti. Erittäin huonoista ennusteista huolimatta päivällä saatiin suhteellisen hyvät kelit ja jopa hetken "kuumasti" porottavaa aurinkoa. Takapiha täyttyi tuoleista ja vilteistä, jossa oli hauskaa nauttia lasi (tai toinen) kuohuvaa, ja tuli sitä päivällä grillattuakin kiitettävästi! Olimme varanneet saunan koko illaksi, jottei kiireetön oleskelu vain muuttuisi aikataulutetuksi hoputteluksi. Sauna ei ole mikään parhaista parhain, mutta seura paikkasi kaikki puutteet, ja asunnon puolella oltiin alettu ihmettelemään että minne ne tytöt jäivät.
Ihanana kohokohtana illassa oli hetki, jolloin yhtäkkiä kaikki vieraat jonossa siirtyivät sisälle ja istuttivat minut tuolille istumaan. Mitä ihmettä, kaikki tunkeutuneet olohuoneen perälle. Mitä lappuja ne nyt jakaa? Yhtäkkiä kaikki ryhtyvät lauluun, mutta perus "paljon onnea" sijasta ilmoille kajahti aivan käsittämättömän hauska ja upea, uudestaan sanoitettu versio Disneyn Mulanista tutusta laulusta "niinkuin mies". Mulan on aina ollut yksi aivan ehdottomasti lempi elokuvistani, ja olen ihan kananlihalla jo ajatellessani koko kappaletta. Ystäväjoukko oli puhaltanut yhteen hiileen ja luonut mahtavasta kappaleesta juuri minulle personoidun version, jonka he lauloivat, vieläpä moniäänisesti!! Olin vitsillä etukäteen sanonut yhdelle ystävälleni että hah hah, vähintäänkin pitää laulaa disney-biisejä acapellassa tai kakkua ei heru. JA NIIN NE OIKEASTI TEKI!!! x___x Saivat kakkua, paljon kakkua.
Tuli sitä käytyä myös elokuvissa katsomassa Jurassic World (dinoja <3<3), di Trevissä lounaalla (maukasta lohta) ja vakoilemassa millainen on uusi Turkuun avattu Pink Vanilla Desserts! Paikka oli äärettömän suloinen ja kaikki näytti toinen toistaan paremmalta! Kuppikakkujen jälkeen voisin sanoa, että menen kyllä käymään uudestaankin, mutta ehkä maistan jotain muuta: kuppikakut oli tehty hyvin amerikkalaiseen tyyliin, jolloin päällä ollut kuorrute oli hyvin voi-sokeripitoista, kun itse ehkä tykkäisin enemmän tuorejuustopohjaisesta kuorrutteesta tai muusta vaihtoehdosta. Ystäväni kanssa vitsailimme myös sitä, miten paikka voisi vaikuttaa täydelliseltä treffipaikalta, mutta siihen ansaan ei kannata astua, sillä kuppikakun syöminen siististi olisi lähes mahdoton tehtävä!
Nyt alkuviikosta lähtien olen palautunut maan pinnalle ja hoitanut taas tylsempiä, arkisempia asioita. Olen mm. tehnyt passihakemukseni vihdoin taisteluiden jälkeen ja tehnyt ratkaisevia valintoja kesäopintojen suhteen. Viikonloppuna edessä ovat keskiaikaiset markkinat, joten täällä jo odotellaan innolla :) Ja taas on vieraitakin tulossa, koko kesä pelkkää kestitsemistä!?
Juhannusta vietettiin syntymäpäivän/tupareiden/oleskelun hengessä, jolloin pienen pieni asuntomme täyttyi läheisistä ihmisistä pursuamiseen asti. Erittäin huonoista ennusteista huolimatta päivällä saatiin suhteellisen hyvät kelit ja jopa hetken "kuumasti" porottavaa aurinkoa. Takapiha täyttyi tuoleista ja vilteistä, jossa oli hauskaa nauttia lasi (tai toinen) kuohuvaa, ja tuli sitä päivällä grillattuakin kiitettävästi! Olimme varanneet saunan koko illaksi, jottei kiireetön oleskelu vain muuttuisi aikataulutetuksi hoputteluksi. Sauna ei ole mikään parhaista parhain, mutta seura paikkasi kaikki puutteet, ja asunnon puolella oltiin alettu ihmettelemään että minne ne tytöt jäivät.
 |
| Osa tuomisista ja aivan huikea kortti! |
Ihanana kohokohtana illassa oli hetki, jolloin yhtäkkiä kaikki vieraat jonossa siirtyivät sisälle ja istuttivat minut tuolille istumaan. Mitä ihmettä, kaikki tunkeutuneet olohuoneen perälle. Mitä lappuja ne nyt jakaa? Yhtäkkiä kaikki ryhtyvät lauluun, mutta perus "paljon onnea" sijasta ilmoille kajahti aivan käsittämättömän hauska ja upea, uudestaan sanoitettu versio Disneyn Mulanista tutusta laulusta "niinkuin mies". Mulan on aina ollut yksi aivan ehdottomasti lempi elokuvistani, ja olen ihan kananlihalla jo ajatellessani koko kappaletta. Ystäväjoukko oli puhaltanut yhteen hiileen ja luonut mahtavasta kappaleesta juuri minulle personoidun version, jonka he lauloivat, vieläpä moniäänisesti!! Olin vitsillä etukäteen sanonut yhdelle ystävälleni että hah hah, vähintäänkin pitää laulaa disney-biisejä acapellassa tai kakkua ei heru. JA NIIN NE OIKEASTI TEKI!!! x___x Saivat kakkua, paljon kakkua.
Tuli sitä käytyä myös elokuvissa katsomassa Jurassic World (dinoja <3<3), di Trevissä lounaalla (maukasta lohta) ja vakoilemassa millainen on uusi Turkuun avattu Pink Vanilla Desserts! Paikka oli äärettömän suloinen ja kaikki näytti toinen toistaan paremmalta! Kuppikakkujen jälkeen voisin sanoa, että menen kyllä käymään uudestaankin, mutta ehkä maistan jotain muuta: kuppikakut oli tehty hyvin amerikkalaiseen tyyliin, jolloin päällä ollut kuorrute oli hyvin voi-sokeripitoista, kun itse ehkä tykkäisin enemmän tuorejuustopohjaisesta kuorrutteesta tai muusta vaihtoehdosta. Ystäväni kanssa vitsailimme myös sitä, miten paikka voisi vaikuttaa täydelliseltä treffipaikalta, mutta siihen ansaan ei kannata astua, sillä kuppikakun syöminen siististi olisi lähes mahdoton tehtävä!
 |
| PVD, niin suloinen ! |
Nyt alkuviikosta lähtien olen palautunut maan pinnalle ja hoitanut taas tylsempiä, arkisempia asioita. Olen mm. tehnyt passihakemukseni vihdoin taisteluiden jälkeen ja tehnyt ratkaisevia valintoja kesäopintojen suhteen. Viikonloppuna edessä ovat keskiaikaiset markkinat, joten täällä jo odotellaan innolla :) Ja taas on vieraitakin tulossa, koko kesä pelkkää kestitsemistä!?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)