Sankaritarinoita

Aion tehdä suurta kansallista historiaa tänään ja normaalin suomalaisen vähättelyn ja vaatimattomuuden sijaan tarkoituksenani on kertoa, miten helvetin ylpeä olen itsestäni.

Taustaa tälle kummalliselle tarinoinnille: olen aivan äärimmäisen patalaiska sohvaperuna, enkä ole oikeastaan koskaan pitänyt liikunnasta. En saa sitä paljon puhuttua endorfiiniryöppyä kunnon rääkin jälkeen, ja mielestäni on iljettävää tuntea valuvia hikipisaroita ihollani. Istun suurimman osan päivästäni tietokoneella ja viikon urheilusuoritukseni ovat kouluun tai jääkaapille käveleminen. Olen toki joskus sitä sun tätä urheilua harrastanutkin, mutta edellisestä järjestelmällisestä seuratoiminnastakin alkaa olla enemmän vuosia kuin siitä kun harmittelin sitä, että entä jos en jostain syystä pääsekkään lukioon. Olen myös jokseenkin ärsyyntynyt tällä hetkellä vallitsevasta fitness-buumista ja aivan joka hiton tuutista valuvista treenikengistä, pumppitarinoista ja kehonrakennusruokavalioista. Fuck that.

Edelliseen suoraan liittymättä kuitenkin tässä lähiviikkoina mieleniperukoille on hiipinyt ajatus itsensä haastamisesta ja oman mielenkiinnon tukahduttamisesta. Yliopistolle kävellessäni kuljen joka päivä simppelin urheilukentän ohi, jonne on matkaa suunnilleen saman verran kun sohvalta vessaan ja takaisin 5 kertaa. Iloiset fitnessbuumilaiset siellä vetävät muutamissa ulkolaitteissa hikitreeniä ja ottavat joogahoususelfieitä. Kuinka kaukana siitä maailmasta mahdan itse olla? Jos päättäisin ylittää itseni, minkä verran mun kunto kestäisi? Ja siis myönnän, usein myös omat kielteiset asenteeni estävät minua tekemästä mitään, mutta päätöksen tehtyäni saan itseni kannustettua mitä kummallisimpiin asioihin tahdonvoimalla.

Ongelma: kenttä on jatkuvasti täynnä terveitä elämäntapoja tihkuvia body-fit-balance-lates-combat typyjä ja uroja, ja itse pelkään totaalista nöyryytystä. Itseasiassa juuri tämä odotettavissa oleva nöyryytys oli eräs asia, joka vahvisti päätöstäni itseni haastamisesta: jos olisin tarpeeksi huono, ehkä tuntisin niin suurta häpeää, että kokisin velvollisuudekseni korjata huonoa kuntoani ja pistää itseäni parempaan ruotuun. Ujous kuitenkin tuli vastaan siitä, etten halunnut tunkea kentälle kiireiseen aikaan muiden arvioivien silmien arvioitavaksi. Kuitenkin eilen illalla iski sellainen olo, että kai näin auringon laskiessa lauantai illalla kenttä olisi aika tyhjä? Timmi-mimmit ovat valmistautumassa bileisiin? Hetken mielijohteesta vedin ulkoiluun riittävän sopivat retkut päälleni (no juu ei todellakaan ole mitään hienoja varusteita mulla, turha kuvitelma) ja sain vielä miekkosen lupautumaan mukaan ja vannomaan, ettei tämä kommentoisi edessä odottavaa henkilökohtaista pohjanoteeraustani tai oikeastaan edes katsoisi minuun päin kun pympytän kentällä.

Niin tyhmää kun se olikin, koko homma alkoi kauheasti jännittää, ja olin varma että olen tuhoon tuomittu, koska unohdin ottaa nenäliinat mukaan pikku retkellemme. Kentälle ehdittyämme (noin 2 minuuttia myöhemmin) itsetuntoni meinasi murskautua ja meinasin kääntyä kotiin, kun neonkirkkaisiin treenivaatteisiin sonnustautunut elämäntapatietoinen nuori tyttönen oli edelleen paikan päällä häiriköimässä olemassaolollaan. Kävelimme miekkosen kanssa kenttää hetken ympäri ja koitin kerätä oman itsetuntoni palasia pimenevältä radalta. Kun tänne asti on tultu niin ihan hyvin voin juosta sen 100 metriä johon kykenen, luovuttaa ja lähteä kotiin. Ehkä neon-sports ei tunnista minua myöhemmin, ja mies pitää lupauksensa hiljaa olemisesta.

Joten miehen karattua laitteille päätin repäistä. Kävelin kohti kentän laidalla olevaa pinkkiä viivaa, ja lähdin juoksemaan. Varmaankin "juoksemaan" olisi oikeampi termi, sillä en ollut nopea, tekniikaltani korrekti tai muutenkaan kauhean varteenotettava liikkuja, mutta omalla mittapuullani JUOKSIN. Muistelin kaikkia yläasteen ja lukion liikuntatunteja, jolloin kaikki nuoret oli nöyryyttävästi laitettu juoksemaan milloin minnekin, ja miten kuulostin aina kidutettavalta aasilta viimeistään kaksi minuuttia aloittamisen jälkeen, ja sisälläni kumpusivat vanhat vihan tunteet yleisiä liikuntatunteja kohtaan, jotka toimivat lähinnä pakollisina nöyryytyksinä kerran viikossa. Huomaamattani olin jo tulossa takaisin pinkille viivalleni, josta hurjasteluni olin aloittanut. MITÄ? 400 metriä takana ja en ole kuollut!?

Lopulta pysähdyin juostuani (ks. edellä) 3600m! Siis aivan uskomatonta, että jaksoin oikeasti juosta sen typerän punaisen kentän ympäri yhdeksän kertaa! :'o Miten kummallista oli, kun täysin omien odotusteni vastaisesti jaksoin lähteä toiselle kierrokselle. Ja sitä seuraavalle ja vielä vaan loputtomiin! Välillä saattoi alkaa lihakset kiristymään kyljistä tai vatsasta, mutta puristus helpotti varsin nopeasti, ja pikkuhiljaa järkyttyneenä kiertävä vereni alkoi selkeästi lämmittää jalkoja ja sormia kylmässä syysillassa. Kahden kilometrin jälkeen olin jo niin kummastunut yllättävästä onnistumisestani, että huomasin haastavani itseäni yhä uudestaan jokaisen kierroksen aikana: "jos tähän asti on tultu, niin kyllä mä jaksan vielä kahteen ja puoleen!", "enää pari sataa puoli kierrosta niin tulisi kolme täyteen!" jne. Väsymys alkoi jo painaa lihaksia ja mieltä, kun päätin, että tämä saa jäädä viimeiseksi kierroksekseni. Olisin ehkä pystynyt vielä parempaan, mutta oma sisältäpursuava ylpeyteni oli jo saavuttanut riittävän korkean pisteen, ja koin että 3,6km on enemmän kuin uskomattoman hyvin itselleni ja saa riittää. Joten pysähdyin.

Pysähtyminen oli pahin. Juostessa en tuntenut lihasten väsymystä tai sydämenlyöntejä kovin merkittävästi, mutta yllättävä pysähtyminen toi realiteetit rykäisystäni. Hetken veri hakkasi niin hurjasti suonissani että pelkäsin otsaverenvuotoa, ja jalat olivat hyytelönä. Kuitenkin tämä fyysinen piikki meni nopeasti ohi, ja palasimme kummastuneina kotiin. Venyyttelyn, pitkän suihkun ja yöunien jälkeen reisilihakset ovat hieman hellänä, mutta eivät lainkaan niin pahat kuin olisin voinut olettaa.

Ylitin itseni. Päättäväisyydellä ylsin tuloksiin joille olisin etukäteen nauranut kuin huonolle vitsille. Ehkä ensimmäistä kertaa koin sen valtavan onnistumisen tunteen mistä ihmiset aina liikunnassa jauhavat, mutta lähinnä siksi, että olin itsestäni vaan niin helvetin ylpeä ja yllättynyt. Wau, uskomatonta. Ja kyllä, tämä kaikki kuulostaa varmaan näin kirjoitettuna aivan naurettavalta, ja näin nolaan itseni jälleen ("onko tuossa muka jotain ylpeiltävää, aivan surkea suoritus josta kannattaisi olla vaan hiljaa.."), mutta tärkeintä on se, miten pärjään omaan tasooni nähden! Ja ilmeisesti en ole ollenkaan samalla tasolla itseni kanssa. En usko että tämä kokemus saa minua liittymään circuitpimujen joukkoon, mutta ehkä ensikerralla en koe yhtä suurta häpeäntunnetta astuessani radalle. Mä pystyn vaikka mihin jos vaan niin päätän, ja pahin este onnistumiselle on oman pään sisällä.

tldr; laiskin ihminen koskaan sai juostua 3,6km ja on siitä iloinen