Pysähtynyt hetki

Olen joskus huomannut, että elämällä on tapana tehdä jatkuvaa aaltoliikettä: joskus on rajuja vaahtopäitä, jotka parhailla hetkillään nostavat mielialan kohti taivasta, kaikki on hyvin ja helppoa, ja on vaivatonta hymyillä ja nauraa. Valitettavasti näitä "korkeita aaltoja" usein ennemmin tai myöhemmin seuraa vastareaktio, sukeltaminen syvälle pimeyteen ja pohjamutiin yhdessä syvänmerenkalojen kanssa. Hyvät ja huonot asiat ja kaudet tuntuvat pakkautuvan aina tiettyihin hetkiin, ja juuri nyt on niitä aikoja, kun erityisen vahvasti pitäisi jaksaa ottaa elämän kaikki langat käsiin, mutta puristusvoima on loppu, ja koko vyyhti tippuu lattialle.

Vaikka viimeviikko oli höystetty usealla mukavalla riennolla (mm. Turun poikkitieteelliset Karuselli pippalot, rento ja maukas ilta perheen kanssa, kutkuttavan hauskat toogabileet), kaikki muut mieltä painavat ja alaspäin vetävät voimat eivät ole kukistetut. Alkuviikko meni kirjaimellisesti viemäristä alas, kun taistelin norovirusta vastaan kykenemättömänä edes ajattelemaan. Nyt pitäisi kerätä omat rippeet lattialta ja kasata jälleen vahva ihminen joka jaksaa puskea vastavirtaan loputtomasti. Koska siltä asiat joskus tuntuu. On kummallista miten jotkut ihmiset vaan ovat syntyneet luonnostaan sellaiseen kohtaloon, jossa pääsee aina kulkemaan siitä, mistä aita on matalin, kun tuntuu että itse joutuu juoksemaan aina aseetta kohti vihollisen barrikadeja.

Kissaa ei kiinnosta

Koska saa sanoa että nyt en kyllä jaksa enää, ja lähteä lomalle? Fuck this shit. Tiedän että tämäkin on ohimenevä kausi, ja kohta (toivottavasti ennemmin kuin myöhemmin) olen oma iloinen itseni tai vähintään lakkaan välittämästä. Tässä odotellessa aion kuitenkin laukoa kaikki rumat sanat jotka tiedän, karjua tyynylle ja paiskoa tavaroita jotka eivät hajoa tai ainakaan aiheuta liikaa siivoamista. Toivottavasti seuraavan kerran kirjoittaessani minulla on parempaa sanottavaa.