Miten voi tavallinen arki olla joskus niin pirun raskasta? Henkiset varat alkavat loppumaan kun kaikki asiat sattuvat kulminoitumaan yhteen tiettyyn ajalliseen infernopisteeseen. Siinä, missä normaalit ihmiset voivat usein tukeutua huonossa tilanteessa muihin vahvoihin tukijalkoihin ympärillään, tuntuu että tällä hetkellä lähes jokainen suunta johon kurotan jättää käteeni vain tuhkaa ja muruja. Don't get me wrong, varmasti omat ongelmani kalpenevat todella suuren ihmismassan ongelmien rinnalla, mutta kyse on omasta henkisestä jaksamisesta, ihan sama miten vahvoja muut sitten ovatkaan omien juttujensa kanssa.
Olen viimeaikoina huomannut tavallista enemmän hakeutuvani muihin maailmoihin ja toisiin todellisuuksiin. Olen aina ollut helposti koukkuuntuva ihminen, joka voi upottaa pitkiä aikoja peleihin, elokuviin tai sarjoihin, mutta koen että olen jopa omalla tasollani olevan erityisen suuren osan valveillaoloajastani jonkinlaisessa todellisuuspaossa. En halua kohdata tätä kylmää todellisuutta, joten on helpompaa keskittyä pieniin ja merkityksettömiin asioihin, ja loppuaika pitää itsensä kiireisenä juurikin vaikka interaktiivisten pelien avulla.
Jos viimevuotta olisi voinut oman lähipiirini parissa kutsua onnenvuodeksi häiden, lasten, elämässä edistymisen, sairauden voittamisten ja muiden vaikuttimien ansiosta, tämä vuosi on kasvavissa määrin täysi vastakohta edelliselle. Niitä, joiden elämässä asiat ovat tavalla tai toisella huonosti on suurempi osa kuin niitä, joilla asiat ovat hyvin. Suututuksen ja murheen aiheita tuppaa joka tuutista sisään, ja positiivisia uutisia mahdottoman nihkeästi. Sairautta, rappeutuvia parisuhteita, kuoleman kohtaamista, ylimääräisiä kynnyksiä, voimattomuutta.
Kun ympärillä kaikilla on huono olla, on vaikea itsekään nauttia olostaan. Vaikka kuinka pitäisi jaksaa kannustaa, ymmärtää ja tukea, joskus se omakin hymy hyytyy ja on pakko saada tauko kaikesta negatiivisesta ympäröivästä maailmasta. Kaipa tämä kaikki on jonkinlaista suurta murroskohtaa, jonka jälkeen alkaa uusi mystinen aikakausi täysin eri lähtökohdista, mutta tämän vanhan kauden hidas mureneminen ottaa koville. Sydäntä vihloo katsoa vierestä omaan tärkeään ihmiseen kohdistuvaa pahaa oloa ja vääryyttä.
Tämä teksti on varmasti hyvin seikkaperäinen ja hälyyttävä omalla tavallaan, mutta korostan että ei huolta, mulla on kaikki ihan hyvin. Oma parisuhteeni on hyvällä mallilla, en ole henkilökohtaisesti suurissa ongelmissa tai muuta, tämänhetkisen pahan oloni aiheuttaa ulkopuoliset paineet ja minuun itseeni liittymättömät tekijät. Pystyn edelleen nauramaan, käymään luennoilla ja olemaan oma itseni, mutta tunnen että juuri tällä hetkellä niskassani on tumma peitto, jonka kanssa joudun hetken elämään. Teksti on muutenkin ehkä enemmän itselleni suunnattu tapa käsitellä kaikkea ympärilläni olevaa mullistusta suorien kertomusten sijaan, suurin osa tästä tekstistä on rivien välissä omassa päässäni. Palaan ensikerralla mahdollisesti positiivisemmissa merkeissä, sillä vaikka tämä riipustus (voiko tietokoneella kirjoitettua blogitekstiä kuvata sanalla riipustus?) saa kaiken näyttämään synkältä, tapahtuu niitä hyviäkin asioita. Ne vain näkvät epäselvemmin tumman verhon takaa.
